lauantai 25. maaliskuuta 2017

OSAAN SANOA KYLLÄ, EN OSAA SANOA EI

Aina puhutaan siitä, että osaataanko sanoa tarvittaessa EI, "en minä nyt ehdi auttamaan, en voi jäädä pidemmäksi aikaa" jne.

Itse olen ainakin lähes aina valmis auttamaan jos joku vain pyytää apua, oli sitten kyse lähestulkoon asiasta kuin asiasta. Autan lastenhoidossa, tarjoa kyytiä, teen kakkuja, missä nyt vain osaankaan auttaa. 


Nykypäivänä vain ongelmana ei olekaan se, että tarvisi sanoa EI. Ja mistähän se johtuu? Suurempi kysymys minusta onkin se, että osaatko sano KYLLÄ? Monesti itse olen törmännyt siihen tilanteeseen, että kun tarjoan apuani, olipa kyse millaisesta avuntarjonnasta tahansa niin vastaanottaja ei huolikaan apua. Ollaan niin suomalaisia, että ensin valitetaan asiasta ja kun toinen tarjoaa auttavaa kättä niin sitten sitä apua ei otetakaan vastaan. 
Mistä tällainen johtuu? Eikö apua viitsitä ottaa vastaan, eikö se kelpaa vai eikö valituksen kohde sitten ollutkaan niin suuri kuin annettiin ymmärtää? Veikkaan että vastaus on ettei apua kehdata ottaa vastaan, nolottaa pyytää apua, "mitähän se toinenkin nyt ajattelee jos se joutuu minua auttamaan". Minusta tuo ajatusmaailma on niin naurettavan kummallinen. 

"Älä ota elämää liian vakavasti, NAUTI".


Miksi avun vastaanottaminen ottaminen on niin vaikeaa?

Itselleni aikakin tulee todella hyvä mieli jos vain voin olla avuksi. 
Meillä on naapurin ihanaisten naisten kanssa mielettömän mahtava sanaton diili, autetaan toisiamme arjen pienissä asioissa. Voin hakea  naapurista sokeria loppuneen tilalle, autamme lasten hoidossa tarvittaessa, käytän heidän koiriaan ulkona heidän ollessa kotoa pois, jonkun sairastellessa tuodaan kaupasta tarvittavia tarvikkeita sairasteleville jne. Pieniä juttuja avun antajalle mutta iso asia sille joka sitä apua sillä hetkellä tarvitsee. 

Toki apuakin pitää antaa omien jaksamisten rajoissa. Mitään hyötyä ei avun annosta ole jos itse on arjen kiireestä aivan puhki ja samalla koittaa auttaa lähemmäistään. Joskus tärkein apu on pelkkä kuuntelu. Läheisellä voi olla henkisesti raskasta ja silloin läheisen ihmisen läsnäolosta on suuri apu. Tästä on ajatuksenani kirjoittaa kokonaan oma postaus. 


Ole rohkea suomalainen, auta toista mutta ota myös tarvittaessa apua vastaan. Avun vastaanottaminen ei tee sinusta millän muotoa huonoa ihmistä, päinvastoin. 

"Elämä voi olla onnellista, vaikka se ei olisikaan täydellistä"

Haaste: ensi viikolla pyydä apua joltain läheiseltä, vaikka pientäkin apua. Huomaa kuinka hyvän mielen saat avun antajallekin. Usko pois. 
Ihanaa viikonloppua.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

ILOA MONEEN TILANTEESEEN




Syksystä saakka haaveilin, että joskus ostan Dymo kohokirjoittimen. Kerran sitä kaupassa jo käsissäni pyörittelin mutta tilipäivää odotellessa se jäi vielä sinne kaupan hyllylle odottelemaan. 

Pari viikkoa sitten marssin Clash Ohlsonille ajatuksena, että nyt se masiina hankitaan makso mitä makso (no kyllähän mie tiesin paljonko se maksoi kun olin sitä kerran jo katsellut). Eihän se olisi ollut minun tuuria jos Clasun hyllyllä olisi moinen Dymo ollut vaan hylly keikkui tyhjyyttä. Hetken paniikkia kehrätessäni muistin työkaverini kertoneen, että hän oli Dymonsa ostanut Suomalaisesta Kirjakaupasta. Hieman epäröiden menin kirjakauppaan ja pelkäsin, että siellä saisin eioota tai sitten maksaisin siitä huomattavasti enemmän kuin Clasulla. Yllätykseni oli varmasti näkemisen arvoinen kun sain tismalleen samanlaisen Dymon käsiini ja vieläpä muutaman euron halvemmalla kuin Clasulla olisin maksanut. Hah. Meikä tyttö vei kerrankin voiton ja marssin sangen ylpeänä Dymo kainalossa kotiin. 

Nyt tässä onkin näppäilty kivoja tekstejä vähän sinne sun tänne, maustepurkeistä hääkorttiin. Itseasiassa siitä tekemästäni hääkortista tuli aika kiva tuolla Dymo-tekstillä, vaikka itse sanonkin. Harmi ettei siitä tullut otettua muuta kuin kännykuva eli sen kuvan voi käydä kurkkaamassa instasta. 




Eli jos siis halajat moista Dymoa itsellesi niin se maksoi noin 15€ hujakoilla ja niitä löytyi Clasun ja kirjakaupan lisäksi myös Granitista mutta siellä samaisesta masiinasta sai muistaakseni pulittaa 24€. 

lauantai 18. maaliskuuta 2017

PIELEEN MENI - KAATUVIEN KULISSIEN KAVALKADI

Kehtaanko edes ääneen sanoa, koska viimeksi olen käynyt teatterissa? Siitä on öööö hmmm yli kymmenen vuotta. Ei sillä ettenkö tykkäisi käydä teatterissa mutta aina jos jonnekin päätämme lähteä se on leffaan tai katsomaan stand up.ia. 

Oulun Kaupunginteatterilta tuli kutsu Pieleen Meni-komedian ensi-iltaan avecin kera. No iliman muutahan me lähdemme ja niinhän me teimme, puolisoni kanssa siis. 

Koska näytöksen aikana kuvaaminen oli kielletty on alimmat kuvat lainattu Oulun kaupunginteatterin sivuilta. 

Pieleen meni - pubista ponnistanut proggis

Pieleen meni (The Play That Goes Wrong) sai alkunsa englantilaisten näyttelijäopiskelijoiden lontoolaiseen pubiin tekemästä hupikomediasta vuonna 2012. Pieleen meni on näytelmä näytelmässä, jossa pääsemme seuraamaan  mysteeriä "Murha Havershamin kartanossa". 


Teatteriesitys alkoi jo lämpiöstä kun eksynyttä, kilttiä koiraa etsittiin ja samaa kohellusta jatkui alusta loppuun saakka. 

Teatteri oli hauska mutta ei purrut meihin kuitenkaan niin paljoa kuin olin odottanut ja toivonut. Näytelmä itsessään oli hieman pitkäveteinen mutta itse ajatus "pieleen meni" oli loistavasti toteutettu. Kaikki mikä vain teatterissa voi pieleen mennä, meni pieleen. Näytelmä oli varmastikin hauska sillä salillinen yleisöä nauroi vedet silmissä mutta jostain syystä kyseinen esitys ei iskenyt meihin kumpaankaan. Muutamaa naurahdusta lukuunottamatta jäin kovasti kaipaamaan pissit housuissa nauramista mihin ei yleensä paljoa vaadita. Oliko tässä siis yritetty jo jopa liikaa?? Mene ja tiedä. No silti en sano, etteikö tuota kannattaisi käydä katsomassa sillä kyllä nyt salillinen naurajia kertoo näytelmästä enemmän kuin kaksi tonttua joille tämä ei vain nyt tällä kertaa avautunut. 

Väliajalla vaihodoimme mielipiteitä Jaanan sekä Sandyn kanssa ja he ilmeisesti olivat tykänneet kyseisestä juonesta. 

Milloin sinä olet viimeksi käynyt teatterissa?