lauantai 22. huhtikuuta 2017

MITÄS MINÄ SANOIN?

Siinäpä vasta lause jota tuskin koskaan haluaa kuulla kenenkään sanovan. Miksi tuo lause sanotaan varsinkin silloin kun ärsytyskäyräsi hipoo taivaita, etkä todellakaan kaipaa mitään "käännetäänpä vähän veistä haavassa"- kommenttia. 
Tuntuu kuin sanoja haluaisi tieten tahtoen maistaa puista pesäpallomailaa. Mistä tässä on tällä kertaa kyse?

Jos joskus tulee tunne, että bloggaajan arki on yhtä pilvilinnoja, ruusuilla tanssimista ja kauniiden tavaroiden ostelua niin voin kertoa, että näin se ei ole. Ainakin täällä päässä elelee ja kirjoittelee ihan perus matti meikäläinen jolle sattuu ja tapahtuu. 
Kuinkas kävi tänä aamuna? Heräsin ja sain loistoidean lähteä niiltä seisomilta heittämään yhden pikaisen kuvauskeikan. Pikaisen?
Oletko joskus ajatellut tehdä jonkin asian pikaisesti ja lopulta siihen meni enemmän aikaa kuin esikoisen synnyttämiseen. 
No meikä tyttöhän tosiaan pakkasi kamat autoon ja sanoin lapsille heipat, ihan kohta nähdään. 


Ilman aamupalaa säntäsin upealle kuvauspaikalle ja sain kuvat otettua. Lunta kengissä, nälkä kurnien mahassa olin sangen tyytyväinen aikaansaannokseeni. Nostelin kamat autoon ja soitin lapsille, että täältä tullaan. 
Starttailin auton ja lähdin kotia päin, tai ainakin yritin lähteä. Alle puolen tunnin kuvauksen aikana aurinko oli sulattanut lumen renkaiden alla sohojoksi ja renkaat vaan pyörivät tyhää. Mieleen hiipi ajatus, "tästähän se mies varoitteli kun lähin". Olin ajanut mielestäni auton todella idioottivarmaan kohtaan johon ei voi jäädä kiinni. Jumissa oltiin. 
Soitin vanhemmilleni ja kuulin kuinka äitini hihkaisi isälleni kesken koiran trimmauksen, että ulkovaatteet niskaan, nyt lähdetään rämpimään hankeen. 
Ennen heidän saapumistaan tein sen virheen, että soitin reissussa olevalle miehelleni ja kerroin tilanteesta. "Mitäs minä sanoin" kuului ärtynyt lause langan toisesta päästä. Sillä senkuntilla ärsytykseni singahti avaruuteen. Purskahdin harmistuksissani valtavaan märyyn ja aikuismaiseen tyyliin löin miehelleni luurin korvaan. 


Tilanne otti jo muutenkin niin paljon aivoon, että olisin kaivannut mieheltäni jotain tsemppaavaa lausetta mutta sellaista ei tullut. 
Vihdoin ja viimein pelastusjoukot saapuivat. Ihana äitini oli ottanut mukaan pussillisen soraa jota nakeltiin renkaiden alle. Ei auttanut, renkaat vaan löivät sutia. Seuraavaksi haettiin metsästä risuja ja oksia ja pukattiin niitä renkaiden alle, ei vieläkään. 
Epätoivo oli jo niin valtava, että mieleni olisi tehnyt heittäytyä lapsen tavoin maahan makaamaan ja takoa nyrkeillä maata. 
Päätimme yrittää vielä kerran saada auto liikkeelle ja kuin taikaiskusta se lähti liikkeelle sohjosta, pukkasimme isäni kanssa sen mitä hartioistamme jaksoimme. Vihdoin auto oli ohjattu pois meren rannalta. Tielle päästyämme anoppilan väkikin saapui paikalle auttamaan. 
Nolotti, hävetti, vi...ti, vaikka toisaalta ihan turhaan, enhän ollut kuitenkaan ajanut ojaan vaan luminen maaperä vain petti renkaan alta. 


Kun pääsin kotiin, olisin halunnut hautautua takaisin peiton alle ja rypeä siellä loppu päivän itsesäälissä. 
Kuuma tee ja aamupala, lämmin suihku, muuta ei tarvinnut. Fiilis alkoi kohenemaan ja keksimme lasten kanssa mukavaa puuhaa tälle aurinkoiselle lauantaille. 

Tällä hetkellä tuo aamullinen on jo pelkkä muisto, kuin olisin nähnyt vain unta. Suurimmat kiitokset kuuluu ihanille vanhemmilleni jotka tulivat muutamassa minuutissa avukseni, kiitokset myös appivanhemmilleni jotka saapuivat auttamaan miniää hädässä. 

Milloin sinulle viimeksi sattui jotain mikä sai sinut harmistumaan, raivostumaan tai muuten vain sai tunteesi kuohumaan? Ja mitä silloin tapahtui?

torstai 20. huhtikuuta 2017

SIELTÄ MISSÄ AITA ON MATALIN

Haittaako jos joskus arjessa menee hieman helpommalla kaavalla? Haittaako jos kaikkea ei tee alusta loppuun saakka itse? 
Vai pitääkö esittää superihmistä joka käy töissä ja suoriutuu ihan kaikesta muustakin arjessa vasemmalla kädellä, samalla näyttäen Miss Suomelta? Lypsää maidosta lähtien kaiken itse, saaden muut näyttämään säälittäviltä. 

Tänään tiesin, että töiden jälkeen joudun juoksemaan kellon kanssa kilpaa. Kauppaan oli mentävä sillä jääkaapissa oli kirjaimellisesti vain valot ja niiden seurana lihaliemikuutio. Laskeskelin hikikarpalot otsalla, etten millään ehdi kauppaan, laittamaan ruokaa ja viemään poikaa kuudeksi treeneihin. Silmissäni jo näin kuinka poika menee kolmen tunnin harkkoihin maha nälästä kuristen. 

Olisittepa nähneet meidän lasten ilmeet kun saavuin ruokakaupasta kotiin höyryävän pizzalaatikon kera. Tunsinko huonoa omatuntoa? Olinko mielestäni huono äiti? No en tuntenut enkä ollut. Taputin itseäni tyytyväisenä olkapäälle, ainakin mielessäni. Suoriuduin tehtävästäni aikoinani ja lapsi sai syödäkseen jos ei nyt niin terveellisesti. Hällä väliä, kerranhan minäkin voin tälleen oikoa. 

Nyt on kaupassa käyty, koti siivottu ja huomenna voi hyvällä omalla tunnolla aloittaa viikonlopun vietto tuhraamatta minuttiakaan tylsiin kotihommiin. 



keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

MÖRRIMÖYKKYJÄ METSÄSTÄMÄSSÄ

Kun muut metsästää Pokemoneja, me metsästimme pääsiäisenä mörri möykkyjä...

Blogissani on syystä ollut hiljaista ja seuraavat muutama viikkoa voi mennä yhtä hiljaisella tahdilla. Vastoinkäymisiä on sadellut roppakaupalla ja mieli on heittänyt häränpyllyä niin minulla kuin miehellänikin. Mieheni leikatun polven jalkaan tuli neljä trombia (tukosta) ja pääsiäinen meni näin ollen aika lailla kotioloissa. Itse sain ikäviä uutisia torstaina ja sen jälkeen olen käynyt lääkärissä useampaankin otteeseen. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ahdistus ja paniikkikohtaukset olivat aika lailla läsnä meidän pääsiäisessä, siitäkin huolimatta koitin järjestää lapsille pientä kivaa puuhaa, ja samalla sai omat ajatukset suunnattua muualle. 

No ikävät asiat sikseen, olemme päättäneet selviytyä näistäkin vastoinkäymisistä. 
Ystäväni tuli meille pääsiäisen viettoon. Piipahdimme makkaranpaistossa, bongasimme kaupungilta uuden, mielettömän ihanan kahvilan, söimme kaikkea muuta kuin pääsiäislammasta ja teimme ystäväni kanssa pitkiä terapeuttisia iltakävelyitä.



Sunnuntaina suuntasimme makkaroiden sekä vaahtokarkkien kera luontoon. Ystäväni perheineen näytti meille ihan uuden paikan meren rannalta, jossa saattoi seikkailla metsässä, paistaa makkaraa ja mikä parasta, ottaa hauskoja valokuvia. 
Reipas tuleva eskarilainen lähti metsään esittelemään minulle puu-ukkeleita ja vitsi miten hauska metsäkansa sieltä löytyikin. Toinen toistaan älykäämpiä veistoksia odotti meitä pitkin metsäpolkua. 
Viimeisimpänä löytyi jokin eläin joka lasten mielestä oli poro mutta minusta se kait oli lehmän, sonnin ja jonkin muun risteytys. 












Eikö ollutkin mielettömän hauska metsäkansa? Hauskin minusta on tuo sulhanen, valkoisessa kauluspaidassaan. 
Milloin sinä olet viimeksi seikkaillut luonnossa?