Saako nykyajan yhteiskunnassa ääneen myöntää olevansa väsynyt? Leimataanko sitä heti huonoksi äidiksi, työntekijäksi, tai ylipäätään vain nyt huonoksi kun et jaksa.
Mietin muutaman päivän, että uskallanko kirjoittaa olleeni väsynyt. Olen joskus kuullut, että tietyillä vauva/äitiys fooruimeilla teilataan aika vähäisestäkin, saati että menisit ääneen myöntämään heikkoutesi.
Blogini periaate on tuoda julki hyväntuulen kirjoituksia mutta ihmisiähän tässä ollaan me bloggaajatkin. Meilläkin on hyvien päivien lisäksi ihan yhtä lailla huonojakin päiviä. Päätin rohkaistua ja kirjoittaa välillä hieman erinlaisen postauksen, nähtäväksi jää millaisen vastaanoton tästä saa.
Syksyhän on tunnetusti aikaa kun yhdellä jos toisella on väsymystä, mieli on maassa eikä mikään kiinnosta. Joillakin voi olla jopa syysmasennusta. Onkos tuo nyt mikään ihme, tuollahan on tuskaisen pimeää. Aamulla on pimeää kun lähden töihin ja päivällä kun pääsen alkaa jo hämärtämään. Ihminen tarvitsee aurinkoa, se jos mikä on tosi asia.
Tämä syksy on tuntunut jotenkin tosi raskaalta. Mies on aina töissä, tai ainakin siltä se tuntuu. Pojalla murrosikä painaa eli talossa raikuu välistä sanan helinää, välistä ovet paukkuu. Jos ei poika huuda eikä paisko ovia niin sitten ne tappelee siskon kanssa. Perusarkea siis mutta kummasti tuo murrosikä vaan rassaa koko perhettä, tai jos vika ei ole murrosiässä niin syytetään sitten vaikka tätä pimeyttä.
Olen tottunut vuosien varrella olemaan yksin lasten kanssa, eli ongelma ei ole siinä ettenkö osaisi hoitaa lapsiani mieheni ollessa töissä. Kun olimme nuorempia, mieheni pelasi vielä tuolloin eli arki pyöri treenien ja pelimatkojen ympärillä. Kotona puoliso kävi kääntymässä ja vaihtamassa puhtaat sukat. Olen siis oppinut elämään lasten kanssa keskenään. Isihän on kuin viereileva tähti tässä perheessä. Kun pelaaminen jokunen vuosi sitten loppui, valmistui hän terveydenhuoltoalalle ja on tällä hetkellä kolmivuorotyössä mutta pääsääntöisesti tekee ilta- ja viikonloppupainotteista työtä, eli on kotona silloin kun minä olen töissä ja toisin päin.
Olen erittäin onnellinen, että meidän perheessä on kaksi työssä käyvää aikuista, mutta tiedättekö sen tunteen kun joskus vain kaipaa aikuista seuraa. Jonkun jonka kanssa jutella, juoda päiväkahvit ja ottaa osaa lasten riitoihin, auttaa läksyissä jne...
En halua, että kirjoituksestani tulee se fiilis, että tuossa tuo kitisee turhasta, sillähän on mies kaikilla ei ole, niillähän on töitä, kaikilla ei ole jne... Sehän ei tässä ole se pointti.
Yksinäisyys vain joskus nostaa päätään, väsymys iskee vasten kasvoja ja riittämättömyyden tunne on valtava.
Lauantaiaamu alkoi normaali merkeissä. Aamupalat oli syöty, siivoilin keittiötä. Hieman jo suunnitelmiakin päivälle oli. Olin pitkään jo ehdotellut, että lapset voisivat mennä ulos ja hakea kavereita leikkeihin. Yht`äkkiä heidän välilleen nousi kamala riita, toinen riepotteli toista, yksi huusi, toinen repi. Kilpaa ärsytettiin vuorollaan toinen toistaan. Sanominen ei enää auttanut vaan tuntui, että noihan repii pian toisiltaan silmät päästä. Sain erotettua lapset toistensa kimpusta ja passitin molemmat pihalle. Sisälle ei ole ihan heti tulemista. Kun ovi painautui kiinni, purskahdin valtaisaan itkuun. Itkulle ei tullut loppua vaan fiilis oli todella kurja. Missä on puoliso kun minä joskus sitä niin kaipaisin tähän hetkeen. Ei saisi tosiaan valittaa, tiedän perheitä joissa ei enää puolisoa olekaan. Toisaalta, en valitakaan. Kaipaan. Ikävöin. Olen väsynyt aika ajoin, mutta kukapa meistä ei olisi.
En koe silti olevani huono äiti. Saahan sitä äidilläkin joskus tulla itku. Meidän lapset ovat kyllä nähneet äidin itkevän, mutta ovat myös nähneet äidin nauravan, se minusta on tärkeää.
Ihanat lapset ymmärsivät, että nyt meni överiksi. He osaavat pyytää anteeksi, niin toisiltaan kuin meiltä vanhemmiltakin. Minäkin osaan pyytää heiltä anteeksi jos tiedän toimineeni väärin heitä kohtaan.
Tämä hetkellinen purkaus meni yhtä nopeaa ohi kuin mitä se tulikin. Sain itkuni itkettyä, helpotti. Halatiin lasten kanssa ja päätettiin, ettei päivä tästä pilalle mennyt. Pesin kasvoni ja lähdin lasten kanssa messuilemaan, hieman itkuisilla silmillä kylläkin mutta väliäkös tuolla. Ihmisiähän tässä ollaan. Ei elämä ole yhtä juhlaa kenelläkään.
Joskus itkuun tarvitaan isoja suruja ja murheita, tällä kertaa minun jaksaminen loppui vähemmälläkin. Kukaan meistä ei traumatisoitunut, ei lapset, ei äiti.
Minusta on tärkeää näyttää lapsille, että myös aikuisillakin voi tulla pahamieli. Tärkeää on osoittaa useanlaisia tunteita, kuinka lapset muuten oppisivat kasvaessaan käsittelemään vaikeita hetkiä jos he eivät ole koskaan nähneet, että väsymisenkin saa ääneen sanoa.
Don´t Worry, en ole masentunut. Ja mistäkös tämän tiedän? Minä jos kukaan sen tiedän. Olen joutunut vastatusten masennuksen kanssa muutaman kerran, tiedän miltä silloin tuntuu kun mieli on tosissaan masentunut eikä aurinko paista mihinkään risukasaan pitkään aikaan. Nyt en koe millään muotoa olevani masentunut, väsynyt vain olemaan joka päivä erotuomari.
Kaikesta huolimatta, minulla on maailman paras perhe, ihanat lapset sekä ihan mahtava puoliso. Toivottavasti hekin ajattelevat samoin minusta.
Kiitos kun jaksoit lukea tämän hieman erilaisen postauksen.
-Nanni-
